Ajatuksia...

Heipsan! 

Jäljellä enää n. kasi ja puoli viikkoa ja sitten olen kotona. Aika on kulunut aivan uskomattoman nopeasti, mutta samalla kuitenkin hitaasti. Viikot kuluvat äkkiä, mutta yksittäinen päivä saattaa tuntua ikuisuudelta! Paljon olisi vielä nähtävää ja muutama tuliainenkin on hankkimatta. 

Manchesteriä tulee kyllä ikävä mutta en voi sanoa ikävöiväni harjoittelua, lähinnä omaa tehtävääni täällä. Regeneration-projekti ei ole tähänkään mennessä ottanut tuulta alleen, vaikka ollaan Antin kanssa järjestetty kokouksia ja juostu ympäri Manchesteriä jakamassa mainoksia. Netissäkin on löydettävissä mainoksia, joissa haemme vapaaehtoisia. Antin järjestämä FiFa13-xBox-futisturnaus jäi vaille osanottajia ja oma muotinäytökseni on edelleen malleja vailla. Luulisi että tästä maasta löytyy teinejä, jotka haluaisivat mallata kivoja vaatteita, mutta ilmeisesti eivät ole osuneet minun tielleni.

Taloa, jossa asumme tulee siinä mielessä ikävä, että se on omakotitalo. Mikään ei ole mukavampaa kuin asustella omakotitalossa. Osaan jo ulkoa mille lankuille ei pidä astua, jos haluaa liikkua hiljaa. Vaikka pidän talon ulkoisesta olemuksesta, sen sisustus ja kunto eivät vastaa käsitystäni kivasta tai mukavasta. Keittiössä leijuva outo haju, pistää pohtimaan talon todellista kuntoa. Suihku joka aika ajoin lakkaa toimimasta, ja kämppis joka jälleen kerran päästi kaasun loppumaan, ovat asioita, jotka ajavat pienen ihmislapsen raivonpartaalle tasaisin väliajoin. Luulin tulevani maahan, joka on herran jestas vanha siirtomaavalta ja hyvinvointivaltio!  Paljon pahaa ja kurjuutta on kuitenkin täälläkin tullut nähtyä. 

Alue, jolla H-PANin toimisto sijaitsee on ns. "punaisten lyhtyhen aluetta" ja näin ollen en tykkää liikkua toimiston lähellä yksin ja esimerkiksi sunnuntai aamuisin odottaa muita kuoronjäseniä saapuvaksi, koska vain kuoron johtajalla on Elviksen lisäksi avain toimistoon. Yhtenä aamuna odottaessani muita, taksi pysähtyi kohdalleni ja kysyi odotanko taksia, vastasin etten odota. Taksi lähti ja palasi hetken kuluttua kysymään olenko töissä ja paljonko maksaisi! Tämän jälkeen olen järjestelmällisesti tullut hieman myöhässä, jotten minua toiste luulla katutytöksi. 

Torstaisin meillä on ruokajakelu kodittomille. Osalle kodittomista meidän kohtaamisemme on ainut tilaisuus jutella ja kertoa elämästään. Tarinat ovat karua kuunneltavaa aika ajoin, ja ymmärtämistä vaikeuttaa usein vaikeaselkoinen aksentti. Eläinrakkaana ihmisenä on raastavaa katsoa kuinka osalla kodittomista on koiria. Kun he tulevat ruokajakeluun koira saa kinkut leivän välistä ja omistaja itse syö pelkän leivän. Usein nämä kodittomat pitävät koirastaan parempaa huolta kuin itsestään tai kanssa eläjistään.

Valon pilkahduksia elämään täällä tuovat kuitenkin muutamat kaverit, joita olen onnistunut hankkimaan. Puhuin itseni pitämään kirkon aikana lapsille pyhäkoulua. Pyhäkoululla oli jo valmis kaava, miten toimitaan, joten periaatteessa vain seurailen kaavaa ja katselen muksujen perään. Pyhäkoulu eroaa aika lailla suomalaisesta, sillä täällä ohjelmaan kuuluu mm. kolehti. Vanhemmat antavat rahan muksuille, jotka sitten antavat sen kolehtiin.  Muksut ovat loistavia ja heitä tulee taatusti ikävä!

Tämmöistä pohdintaa mahtui sateiseen (yllätys) maanantai aamuun.

Ps. Kun palaan kotiin, en hetkeen halua nähdä vaaleaa leipää tai jauhelihaa! Ja syön pelkkiä uuniruokia, kun täällä se uuni ei edelleenkään toimi.